Pianisti Heikki Hallanoro elää nuoruusunelmaansa

Pianisti Heikki Hallanoron tarinassa kohdataan sielukas taiteilija, joka kertoo musiikin voimasta ja taiteellisesta intohimosta sekä rohkeudesta olla oma itsensä.

Heikki Hallanoro on soittanut omiaan pianolla pikkupojasta asti. Kun hänen siskonsa kävi soittotunneilla ja treenasi klassisia biisejään, meni Heikki hänen jälkeensä pianolle leikkimään. Hän soittaa edelleen, sisko ei.

– Olen tehnyt lauluja niin kauan kuin muistan. Musiikki on ollut minun maailmani.

Heti, kun ala-asteella oli opeteltu soittamaan Ostakaa makkaraa -klassikko nokkahuilulla, alkoi Heikki tekemään biisejä myös nokkahuilulla. Kappaleet hän nuotinsi piirtämällä vaaleanvihreälle paperille nokkahuiluja, joiden ympyrät väritti merkiksi siitä, mikä reikä milloinkin piti peittää sormella. Koska yhdelle sivulle mahtui tällä tyylillä vain yksi nokkahuilu ja siten vain yksi ääni, tuli yhdestä biisistä jo näyttävä nippu paperia.

Rumpujen takaa pianomuusikoksi

Taiteilijana Heikki on myöhäisherännäinen, sillä hän on kodista, jossa taiteeseen ei kannustettu, kuin korkeintaan harrastuksena, vaan häntä painostettiin aivan toiselle uralle. Heikki päätyi tekemään musiikkiaan piilossa, eikä jakanu sitä koskaan muiden kanssa. Nuoruusvuodet kuluivat rokkihommissa rumpuja soittaen. Hän koki vuosikymmeniä syyllisyyttä siitä, että oli vääränlainen, kun elämässä ei kiinnostanut muu kuin laulujen teko.

Pianomuusikkona Heikki niin sanotusti "tuli kaapista" 29-vuotiaana soittaessaan ensimmäisen pianokeikkansa. Hän kertoo kamppailleensa valtavasti ollakseen häneen ladattujen odotusten mukainen ja painaneensa omaa taiteilijuuttaan alas, kunnes ymmärsi, ettei mahda itselleen mitään. Musiikki ja laulujen tuominen ihmisten koettavaksi on aina tuntunut hänen elämäntehtävältään, ja nyt hänellä on vihdoin rohkeutta toimia oikein ja vastuullisesti ja tehdä omaa juttuaan myös julkisesti.

– Elän siis 40-vuotiaana nuoruuteni unelmaa.

Lauluja luonnosta

Vaeltaminen, tennis ja lenkkeily ovat Heikin harrastuksia. Suuri osa hänen lauluistaan syntyy hänen vaeltaessaan metsissä, vuorilla ja tuntureilla. Mutta toisaalta inspiraatio voi herätä mistä tahansa: ohikulkijasta, katseesta, pilvistä, uutisista, tauluista, kirjoista tai ajatuksista.

– Pohjimmiltaan inspiraatio on seurausta resonanssista koetun kanssa, eli samastumisesta johonkin tai heittäytymisestä. Inspiraatiota ei ole ilman rakkautta.

Aivot ovat taiteilijan tärkein työväline, sillä siellä taiteilija elää, oman nuppinsa uumenissa ja siellä ovat myös hänen laulunsa. Siksi Hallanoro pelkää eniten muistisairautta.

– Äidilläni on mitä todennäköisimmin varhaisen iän Alzheimer. Se periytyy 50 % todennäköisyydellä. Kruuna vai klaava? Ja aivoni alkavat sulaa, lauluni vaimentua 60 ikävuoden tienoilla. Pelkään siis muistisairautta, koska rakastan niin kauan kuin muistan – ja ilman rakkautta ei ole lauluja.

Heikin tavoitteena on saada musiikkia ihmisten arkeen

Viiden vuoden kuluttua Heikki haluaisi kiertää osan vuodesta perheensä kanssa Euroopan Grand Hotelleja, joissa he asuisivat aina muutamasta päivästä pariin viikkoon ja joissa hän soittaisi musiikkiaan hotellivieraille iltaisin. Hän haluaisi olla myös yksi uusklassisen pianomusiikin tunnetuista tekijöistä Spotifyssä, jossa hän tavoittaisi satoja tuhansia kuuntelijoita kuukaudessa.

– Ihmiset ympäri maailman voisivat paremmin arjessaan kuunnellen Soul Songs ja Searchlight Songs albumisarjojani.

Heikki haluaisi nähdä enemmän pianisteja. Hän haluaisi olla käynnistämässä uudelleen kadonnutta kulttuuria, jossa pianistit eivät ole ainoastaan viiden tähden hotellien aulojen ilostuttajia, vaan myös helpommin ja halvemmalla saavutettavissa olevaa arjen luksusta. Oulussa tilanne on hänen mukaansa jo hieman parantunut, sillä Valveen Pianolounaan ja Vennin Pianotiistaiden kautta pianomusiikkia on saatu kaikkien kansalaisten saataville.  

Hämyistä tunnelmaa ja stadionkeikkoja

Heikin suosikkikeikat ovat niitä, jotka ovat kuulijoilleen erityisiä tilaisuuksia. Sellaisia, joissa ihmiset ovat hyvällä tuulella ja he ovat saapuneet paikalle nauttimaan seurasta, ruoasta, juomasta ja musiikista. Parhaita keikkapaikkoja ovat sellaiset, missä on piano jo valmiina, ettei tarvitse roudata omaansa mukanaan. Parhaat paikat ovat tunnelmallisia ja pehmeitä, eikä niissä ole liian valoisaa tai kaikuisaa. Sellaiset keikkapaikat, joissa soittajaa kohdellaan kuin ihmistä ja matkalaiselle tarjotaan ruokaa, eikä niissä ole valtavasti hälyä ja kiirettä.

Heikki ei juuri haaveile esiintymisestä muiden kanssa, sillä artistit, joista hän itse pitää, ovat niin omanlaisiaan, ettei hän usko pystyvänsä tuomaan heidän taiteeseensa mitään, mikä parantaisi sitä. Sen sijaan hän haluaisi halata, kiittää, jutella ja esitellä keskeneräisiä teoksia.

Jos kuitenkin vähän haluaa hassutella, niin hänen eräänlainen unelmansa olisi soittaa rumpuja täydelle areenalle Rollareiden tai Bruce Springsteeniin kanssa.

– Jytärokkia niin, että helmat paukkuu viimeistä riviä myöten.

Leonard Cohenin inspiroimana lavalle

Musiikin kuluttajana Heikin ikimuistoisin keikkakokemus on hänen oppi-isänsä ja hengellisen oppaansa, Leonard Cohenin neljä tuntia kestänyt konsertti Helsingissä vuonna 2008, jota hän kuvailee taianomaiseksi kokemukseksi.

– Hänen auransa lempeys täytti areenan ääriään myöten.

Vuotta myöhemmin Heikki teki itse ensimmäisen pianokeikkansa silmät kiinni, luottaen lauluihinsa.

Loppuun sellainen tieto, että etpä muuten tiennyt, että Heikki on käsilläkävelyn epävirallinen suomen mestari. Hän harrasti lapsena telinevoimistelua ja Ouluhallissa järjestettiin käsilläkävelyn epäviralliset SM-kisat. Kilpakäsikävelykarsintojen jälkeen Heikki eteni finaaliin, jossa seisoi pisimpään korjaamatta asentoaan.